keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Kahvitauko mietteitä.


Pitkästä aikaa täällä. Eihän miulle sen erikoisempaa kuulu, kun aikaisemminkaan. Paitsi, että sain lääkityksen ahdistuksen ja masennuksen hoitoon. Ihan kai hyvä, vaikka nämä aloituksen oireet saa harkitsemaan, että lopettaisin välittömästi. Hirveää nälkää kokoajan. Tervetuloa +20kg. 
Mietin myös todella paljon, pitäisikö vain koittaa aloittaa nyt kunnolla urheilemaan, että ei ehkä tulisi niitä kiloja niin paljon, mutta sitten taas ahdistaa, että joutuisin pyytämään jotakuta katsomaan tyttöä sen aikaa jos haluan lenkille tai sitten joudun todella myöhään illalla tekemään jotain treeniä, kunhan saan tytön nukkumaan. Urheilu on meinaan asia mitä harrastan mieluiten täysin yksin, ilman että joudun ottamaan paineita muiden seurasta tai siitä, että treeni keskeytyy syyn x takia. 


Tuntuu myös, että skippaan nyt sitten tosi paljon aterioita, ihan vaan välttääkseni lisäkilot. Onhan noita kiloja jo entuudestaankin. En tarvitsisi yhtään lisää syitä inhota itseäni. Mutta sitten taas illat menee herkkuja syöden, kun päivällä on skipannut pari ateriaa. Pitäisi löytää joku ratkaisu tähänkin. Olisihan se helppoa jos joku sanoisi mitä syöt ja milloin syöt. 
Mutta ensi viikolla, kun saa taas kunnollisen arjen pyörimään, niin unohdan nämä kilojen ajattelutkin. Ehkä. 


Mutta muutenhan siis menee hyvin, on monta asiaa mistä olen iloinen ja mitä odotan innolla. Alina kasvaa hyvin ja on iloinen ja reipastunut tässä viimeisten kuukausien aikana melkolailla. Ja tällä reipastumisellanihan meinaan nyt sitä, että hän ei ole läheskään niin arkajalka kuin ennen, puhuu vieraimmillekkin ihmisille ja eritoten hän on reipastunut eläinten kohtaamisissa! Uskon, että tämä takaisin Joensuuhun muuttaminen, on tehnyt kuitenkin meille kummallekkin vain hyvää. 

Hassua, että elämä on mielestäni kuitenkin todella kivaa ja moni asia on hyvin ja silti elämä ahdistaa ja masentaa niin hemmetisti. Mutta uskon, että piaan tästä taas noustaan, ei tämä voi ikuisesti näin jatkua. 

torstai 30. elokuuta 2018

Onko kaiken pakko aina kaatua niskaan


Varmaan monikin tietää, että kun asiat alkaa mennä päin sitä itseään, niin silloin kaikki menee päin sitä itseään. Niin tapahtuu myös minulle ja välillä sitä tuntuu kuin hukkuisi. Ei enää oikein tiedä miten jatkaa eteenpäin ja mistä pitäisi aloittaa. Kaikki uusi pelottaa ja ahdistaa. Ja kun on ihminen joka ajattelee aina myös mitä muut on mieltä, niin jos koittaisin asiat saada helpoimman kautta taas rullaamaan, koen olevani suuri pettymys kaikille läheisilleni. Mutta kun voimat eivät tällä hetkellä riittäisi, kun siihen "mene sieltä mistä aita on matalin" -taktiikkaan.

Miten sitä voikaan pieni ihminen hetkessä muuttua sieltä reippaasta siihen kun koko elämä on palasina ympärillä ja pitäisi taas rakentaa kaikki uudelleen. Vaikka eihän asiat kai todellisuudessa niin huonosti ole, mutta siltä se hitto vie tuntuu juuri nyt. 

Päällimmäinen fiilishän on, että olen yksi iso pettymys itselleni ja kaikille lähimmäisilleni. Ehkä huomenna on jo parempi päivä.

maanantai 27. elokuuta 2018

Miltä syksyn saapuminen tuntuu

Syksy alkaa pikkuhijlaa hiipimään, illat pimenemään ja sää viilenemään. No miltä se tuntuu näin yksin elävästä äidistä jolla on diagnoosi ahdistuneisuushäiriöstä.

Aivan perseestä. Ei siinä, syksy on ihanaa aikaa, saa pukea villasukat jalkaan, polttaa kynttilöitä ja neuloosikin pahenee. Mutta pimeys ja sateet tuovat mukanaan mielialamuutoksetkin. Vaikka ne olisi vain hetkellisiä, ne on joskus myös radikaalisti omaa elämää muuttavia. Normaaleista asioista selviytyminenkin voi hiukan vaikeutua.


Miten tämä sitten vaikuttaa arkeen lapsen kanssa. No pinna alkaa olla lyhyempi, kun omat voimavarat ovat muutenkin lopussa. Uhmaikäisen kanssa eläminen on muutenkin toisinaan rankkaa, mutta silloin kun mielen valtaa ahdistus voimat saattavat hiipua aika äkkiseltäänkin.

Näin täällä tapahtui viime viikolla. Alinalla on ollut nyt uhmaa normaalia enemmän, minun mielessä on pyörinyt ahdistavia ajatuksia ja soppa oli valmis, kun yöt ja kaikki nukkumiseen liittyvä oli yhtä huutoa ja tappelua. Omat voimat ei vaan enää riittäneet.


Ja miten sitä onkaan niin tyhmä, että ei älyä pyytää niiltä lähimmäisiltä apua, kun ne nyt viimein lähellä asuvat. Ehkä se on se tottuminen siihen, että siitä on vain selvittävä yksin ja se, että oman voinnin huononeminen oli itselle jo kova paikka enkä olisi sitä halunnut myöntää muillekkaan. Ja miten selität toisille mitä omassa päässäsi liikkuu, kun et ymmärrä sitä täysin itsekkään. Miten kerrot, että mikä ahdistaa, kun mikäpä ei ahdistaisi. Tuntuu kun poistuisit kotoa valokeilassa ja kaikki mitä teet herättää muiden huomion, on väärin tai näytät oudolle. Hengitänkö liian lujaa? Entä jos puhelimeni alkaa soida ja sen tavallista kovempi värinä häiritsee muita? Jos pistän puhelimen äänettömälle, mutta sitten jos joku koittaa tavoittaa enkä huomaa sitä alkaa marmattamaan kun minua ei koskaan saa kiinni. Tiedättekö, kun kaikesta vaan voi saada ongelman.

No nyt olen luomassa uusia hoitokontakteja ja opettelen taas hallitsemaan ahdistustani niin, että se ei hallitsisi minua, ja kykenisin taas normaaleihin asioihin, ilman suurempia riskejä saada paniikkia aikaan.


Olen miettinyt pitäisikö tänne blogiin alkaa kirjoittamaan enemmän näitä päiväkirja tyyppisiä tekstejäkin, koska tällä hetkellä tuntuu, että oman pään sisällön purkaminen tekstimuodossa tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Tukiverkostot ovat tärkeitä


En ole ennen tiennyt tai tajunnut, kuinka mahtavaa se on, kun on lähellä ihmisiä jotka auttavat sua kaikessa pyytteettä. Viimeisten kuukausien aikana olen saanut esimakua siitä, mitä on kun on ympärillä ihmisiä jotka aidosti välittää just siitä miten siulla menee. Nyt viimeisen viikon aikana olen saanut kokea sen, että sitä apua on tarjolla vaikket sitä ite osaisi/tajuaisi pyytää, kun olet tottunut asiat hoitamaan vaikka pää kainalossa.

Kaikki alkoi jo viime viikolla. Vein autoni huoltoon ja olinkin yhdenäkin autoton muutaman päivän. Ystäväni olivat ensin ajatelleet että saan heidän auton siksi aikaa lainaan, että he ajelisivat minun autolla sen aikaa, kun ei siinä sinällään "mitään vikaa" ollut. No päätin kuitenkin, että nämä päivät menköön vaikka päällä seisten. No sain kyydit järjesteltyä itselleni töihin ja sieltä pois. Lastakaan ei tarvinnut viedä päiväkotiin, koska hei lapsellani on maailman paras ukki joka vapaapäivät vietti lapseni kanssa.

No tottakai myös autottomalle ajalle osui päivä kun lapseni olisi pitänyt saada vietyä kesälahdelle josta isänsä hänet hakee. No tähänkin ongelmaan saatiin ratkaisu. Oloni oli aivan hirveä jo kun töistä pääsin. Jokaista lihasta särki, kurkku oli kipeä ja nenä vuosi. Isäni lähti kuskaamaan minua ja tyttöä kesälahdelle.

Lauantaina sitten olinkin jo kuumeessa enkä enää töihin kyennyt. Sain autoni takaisin kotiin ja valmistauduin henkisesti siihen, että ajan sunnuntaina kipeänä hakemaan lapsen kotiin. No minullehan kerrottiin heti, että miun ei tarvitse ajella, että isäni ja hänen vaimo hoitavat kyllä kuljetukset. Ja näinhän siinä sitten kävi.

Nämä ihanat ihmiset myös ovat hoitaneet lastani, että saisin mahdollisimman hyvin levättyä ja sairastaa ns. rauhassa. Enhän ole vielä saanut mitään kunnollista ruokaa muistuttavaa edes kurkustani alas.

Mutta kuinka mahtavaa onkaan kun saat oikeasti levätä ja sairastaa kunnolla, eikä tarvitsekkaan itse huolehtia ihan kaikesta. En voisi olla kiitollisempi näistä ihmisistä miun ympärillä. ♥

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Elämä kuljettaa eteenpäin

Moikka moi pitkästä pitkästä aikaa.

Elämä on heitellyt itseäni ja meitä viimeiset 1,5 vuotta miten sattuu. Paljon on tapahtunut, paljon on käyty läpi ja paljosta on selvitty ja päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on voittajamainen ja elämä tuntuisi vihdoin hymyilevän risukasaankin.


Joulukuussa 2016 miun äiti kuoli täysin yllättäen. Ilman mitään ennakkovarotuksia, tuosta vaan piti hyväksyä tilanne, että et voikkaan soittaa omalle äidillesi, et saakkaan enää hauskoja sähköpostiviestejä ja facebook viestejä äidiltäsi. Tuosta hetkestä koko maailma tuntuu romahtavan ja joudut alkamaan järjestämään hautajaisia ja hoitamaan oman arkesi siinä sivussa lapsen kanssa yksin. Tai yksin ja yksin, mutta siltä se tuntui. Ei jäänyt paljon aikaa käsitellä omia tunteita, kun arki oli jonkun pyöritettävä eteenpäinkin.


Tämähän johti sitten siihen tilanteeseen, että kotona meni huonosti, parisuhde tuntui pahalle, elämä oli ylipäätään tosi syvältä ja pelottavaa ja kaiken tämän keskellä aloin saamaan paniikkikohtauksia ja sairastuin ahdistuneisuushäiriöön kesällä 2017.

Nyt 2018 talvella asiat alkoivat vihdoin loksahdella paikoilleen ja uskalsin tehdä päätöksiä elämääni liittyen ajatellen ensin täysin vain itseäni. Sain koulumotivaationi takaisin, kun pääsin ihanaan työharjoittelupaikkaan, erosin lapseni isästä, muutin ensimmäiseen omaan kotiini tytön kanssa, sain koulusta ihan hyvät paperit ulos ja valmistuin. Ja nyt viimeisimmät, muutimme tytön kanssa Imatralta Joensuuhun ja aloitin työt parturi-kampaajana sekä lopetin säännöllisen lääkitykseni ahdistuneisuuteen.


Elämä tuntuu melko kivalle just nyt tämmösenään. Miulla on ystävät ja tukiverkosto lähellä, miulla on helppo olla ja hengittää ja tuntuu kuin monen vuoden jälkeen voisin taas olla oma itseni.

Näin on meillä, kuinkas teillä?

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kesäloma!

Se on kuulkaa loma nyt. Mun nyt loma tosin kestääkin vaan pari päivää, sillä lauantaina alkaa kesätyöt. 
Me siis tytön kanssa nyt nämä pari päivää tässä huilitaan ja nautitaan yhteisestä ajasta! 


Kouluvuosi oli rankka aivan kaikkine tapahtumineen. Ja oon todella pettynyt itseeni, mutta nyt en kesällä jaksa stressata koulua liikaa. Ens vuonna sitten uudella tarmolla!


Saas nähdä mitä me keksitään tytön kanssa, sateista säätä näyttäis näille vapaille, että meneeköhän sisäpuuhasteluksi.

Kuvat: pixabay

lauantai 27. toukokuuta 2017

Mitä tapahtui, miksi hävisin ja mitä meille kuuluu nyt?

Siitä on aikaa jo aivan liian kauan, kun oon viimeks aukassutkaan näitä sivuja. Haluaisin kertoa jonkun todella järkevän ja perustellun syyn tälle hiljaisuudelle. Mulla ei varsinaisesti ole sitä. Tai on ne kliseiset "ei ole ollut aikaa" ym.
Niin vaan tapahtui. Alkuun alkoi tuntua, että koulun ja perheen pyörittämisessä on jo tarpeeksi puuhaa, sitten alkoi ahdistukset siihen päälle ja sitten tapahtui vielä ikävempiä asioita ja lumipallo vyöryi ja kasvoi ja nyt olen täällä.


No mitä meille kuuluu? Kiitos ihan hyvää. Tai ei aina edes niin hyvääkään, mutta mennään päivä kerrallaan. Alina täyttää ihan piaan jo 2-vuotta ja alkaa olla jo melko tempperamenttinen ja uhmakas nuori neiti. Äidin ja isin hermoja koetellaan oikein urakalla välillä.


Itse junnaan paikallani ja yritän saada opintojani suuntaan tai toiseen. Joten ensi vuodesta koulussa tulee todella rankka vuosi, mutta koitetaan selvitä siitä jollain tapaa. Oon koittanut olla armollinen itelleni, koska vielä muutama kuukausi taaksepäin olin valmis pistämään elämäni kokonaan palasiksi ja olin totaallisen hukassa siitä mitä haluan elämältäni. Mutta se on kai jonkunlainen reaktio liian isoihin ja vaikeisiin asioihin. Toisinaan vieläkin olen valmis heittämään kirveen kaivoon ja haluaisin vaan jäädä kotiin tytön kanssa. No sitä en nyt kuitenkaan tee. Tai ainakin yritän kovasti taistella opintoni eteenpäin. Ja olen kesänkin töissä. Loma ei olisi pahitteeksi, mutta siinäkin on huonot puolensa, joten parempi vaan kun on töitä.


Nyt on alkanut tuntua siltä, että kaipaan elämääni taas jotain muutakin, kun tämän perus arjen ja blogin kirjoittamista on ollut ikävä jo jonkun aikaa. Joten miksi ei yrittäisi herättää tätä hommaa henkiin. Voi olla, että jos oikein innostun haluan aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tällä hetkellä tähän "vanhaan" paluu tuntui oikealta ja helpommalta ratkaisulta.


En edes tiedä onko siellä enää ketään lukijoita ja kirjoittaako ihmiset enää blogeja niinkään, mutta täällä ollaan taas, toivottavasti nyt pysyvästi ja täysin uudella innolla! Nähdään taas piaan!